sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Toiset rakastavat vain elämistä

Oli Anzac Day, poikaystävän synttärit, pääsiäinen ja vappu. Äiti tuli käymään, oli juhannus ja meidän vuosipäivä.  Oli kaiken maailman tapahtumia pieniä ja suuria mutta kaikista nautin ja nautin kovasti. Aloitettiin pelaamaan tennistä, myytiin muutamama hevonen ja pelastettiin orpo vasikka. Rugby pelejä ja päiviä pony clubilla, paljon urheilua ja paikallista ruokaa, kaikki on paremmin kuin Strömsössä.
Sitten alkoi talvi, lehdet kellastuivat, putosivat puista ja sitten oli kylmä. hevosten karvat paksunivat ja sitten alkoi loimi rumba. Takkaan saa joka ilta etsiä lisää puuta ja  tarvitsee ainakin kolme peittoa pysyäkseen lämpimänä koko yön. Aamuisin syödään myslit lattialla takkatulen äärellä ja puetaan ainakin neljä takkia päälle ennen kun uskaltaa ulos.(eihän Australiassa pitänyt olla kylmä)
Mutta minä rakastan tätä kaikkea, rakastan niin paljon että melkein tekee kipeää. Tavallisen päivän aikana nousen 3-8 hevosen satulaan, näen hyvällä tuurilla kolmet eri kasvot ja illalla silmät tahtovat painua kuoppiinsa ennen seitsemän uutisia. Koulutan hevosia moneen eri tarkoitukseen, välillä polo mailan kanssa, välillä esteitä ylittäen ja välillä karjaa paimentaen. On ollut varsoja ja villejä puska hevosia, isoja ja pieniä, nopeita ja laiskoja. John on asettunut hyvin valokuvaajan ja hoitajan rooliinsa ja tietenkin myös ratsaille.  Viikonloppuisin nousen ennen kukon laulua, puen lenkkivaatteet päälle ja kirmaan läpi aamu kasteisten peltojen. Näen kengurun ja muutaman lehmän, myös muutama hevonen herää juoksemaan hetken vierelläni, onko tämä edes totta?; Mietin joka ikinen aamu.



Kuukaudeksi jäin yksin kymmenen ratsastamattoman hevosen kanssa. Olin saanut nopean mutta tehokkaan koulutuksen ja sen jälkeen taputuksen olkapäälle. "You'll figure it out" sanoi paikan omistaja. Ei mennyt kauaan kun kaikki hevoset olivat satulan alla ja valmiita aloittamaan uransa. Brax, Percy, Elsa, Phillip ja moni muu iso ja pieni hevonen opetti minulle enemmän kuin olisin voinut toivoa. Vuosi pois hevosen selästä sai minut kai tajuamaan ettei tätä elämää voi koskaan saada pois minusta.   Nyt on kulunut lähes 5 kuukautta, hevosia on tullut ja mennyt, päivät alkavat ja loppuvat, viikot vierivät ja kaikki on täydellistä, mutta mitä jos voisin saada vieläkin enemmän?






Miten voi elää yhdessä paikassa jos rakastaa elämistä niin kovasti, että elämä heittää uusia haasteita eteen nopeammin kun ehtii hengähtää? Olisiko nyt aika pysähtyä ja pitää tauko aivan kaikesta vai otanko taas uuden liaanin ja lennän siitä kiinni pitäen kuin Tarzan uuteen seikkailuun?
Ei ole vaikea valinta.
Uraa rakentaessa voi kohdata kaikennäköistä mutta nyt kohtasin hevosen, kohtasin haastattelun ja muutaman huippu ratsastajan. Nyt ollaan menossa lujaa.